Tulevatko nämä uutiset kenellekään enää vuosi toisensa jälkeen yllätyksenä:

“Yli puolet suomalaisista työntekijöistä ei ole täysin sitoutunut työhönsä”, “Jopa 40% suomalaisista kokee työstressiä usein tai jatkuvasti“, “Työuupumuksen aiheuttamien poissaolojen arvioidaan maksavan Suomen taloudelle yli miljardi euroa vuodessa”, “Quiet Quitting -ilmiö laajenee epidemian tavoin työpaikoilla”*

Entä ovatko nämä tutkijoiden vuosikymmeniä tietämät tulokset muuttaneet käytöstämme työelämässä:

“Työntekijät, jotka kokevat, että heidän esimiehensä välittävät heistä, ovat 67% todennäköisemmin tyytyväisiä työhönsä.”, “Työntekijät, jotka kokevat tunneilmapiirin olevan positiivinen, ovat 2,6 kertaa todennäköisemmin terveitä kuin ne, jotka kokevat tunneilmapiirin olevan negatiivinen”, “Korkean luottamuksen yrityksissä työskentelevät raportoivat 74% vähemmän stressiä, 106% enemmän energiaa työssä, 50% korkeamman tuottavuuden, 13% vähemmän sairauspäiviä, 76% enemmän sitoutumista, 29% enemmän tyytyväisyyttä elämäänsä ja 40% vähemmän loppuunpalamista.”**

Vastaukset: ei ole yllätys eikä ole muuttanut käytöstä.

Sitten voimmekin kysyä: Miksi mikään näistä vakavista datoista EI ole saanut meissä yksilöinä, yrityksinä tai yhteiskuntana muutoksia aikaan? Yhtä lailla voimme kysyä vielä isommin: miksi emme ota ilmastonmuutoksen uhkaa tosissamme vaikka meille lyödään siitäkin hurjia datoja pöytään?

Tai miksi ihmiset eivät sydänkohtauksenkaan jälkeen pysty tekemään elämäntapamuutoksia vaikka se on suuri uhka jopa heidän eloonjäämiselle? Järjetöntä eikö?

Mutta sepä se: edellä mainituissa tapauksissa muutoksen esteenä ei ole järki tai tieto, vaan tunteet.

“Tää työ on vaan tällaistä… Pitää painaa pitkää päivää! Pakko multitaskata muuten jään jälkeen”.

“Jos me ruvetaan puhuman tunteista, kaikki vaan rupee itkemään!”,

“En mä osaa!”

Tai viimeiseen kahteen esimerkkiin: “Mites ne mun lomalennot…? Kasvisruokavalio ei oikein ole mun juttu”, “Mä poltan vaan tän yhden röökin”

Kiireen ja uuden edessä on niin suuri houkutus jäädä ‘pintaan pyörimään’. Jatkaa hommia tutulla tavalla, puhua palavereissa vain faktoista, järjestä ja exceleistä. Sivuuttaa tunteet vaikeina ja abstrakteina häiriötekijöinä – diippinä shittinä – kuten minä olen niitä usein puolivitsinä kutsunut.

Tunteiden ohittaminen voi tuntua helpolta, sillä kuten ilmastonmuutoksessa tai tupakoinnissa, vaikutukset eivät näy heti vaan viiveellä, mutta usein valitettavan varmasti. Vähitellen parhaat työntekijät lähtevät tai uupuvat, nauru katoaa, palaverit muuttuvat suorittamiseksi, ideointi ja hyvällä tavalla haastaminen lakkaavat, uusien huipputalenttien rekrytointi vaikeutuu yrityksen maineen rapistuessa, ja asiakassuhteet ovat vaarassa, kun uskollisuus heikkenee.

Ymmärrän, että pysähtyminen tunteisiin voi tuntua työläältä ja haastavalta, mutta tunteisiin liittyy erittäin positiivinen puoli.

Meitä ei nyt pyydetä ”keksimään parannuskeinoa syöpään” tai “rakentamaan rakettia, jolla pääsemme kuuhun”, vaan meitä pyydetään lopulta jotain hyvin yksinkertaista: olemaan hyviä ihmisiä ja käyttäytymään asiallisesti. Mahdotonta? Ei tosiaankaan. Vaatiiko uudenlaista rohkeutta? Todellakin.

Tässä muutama perusperiaate työelämän tunteiden kohtaamiseen:

1. Ole nöyrä. Vaikka tiedät työssäsi paljon, et tiedä toisen tunteista mitään. Kuuntelekunnolla, älä keskeytä, älä oleta. Älä luule tietäväsi minkälaisessa tilanteessa toinen on. Ole kuin tabula rasa, tyhjä taulu.
2. Kaikilla on oikeus tunteisiinsa, mutta ei mihin tahansa käytökseen. Arvosta ja kysy lisäkysymyksiä. Anna tunteiden tulla ulos ja näkyväksi. Maailma ei räjähdä, vaan sisus puhdistuu ja paraneminen voi alkaa.
3. Tunnedata on yhtä tärkeää kuin järkidata. Tunteet eivät ole sattumanvaraisia, vaan tulevat syystä. Mistä yksilön stressi kertoo? Mistä työpaikan epäluottamus on syntynyt? Mihin ilo on kadonnut? Miksi asiakas epäilee? Utelias mielentila on korvaamattoman arvokas – ja rauhallinen.
4. Ole lämmin ja jämäkkä. Suurten ja näyttävien pintaeleiden sijaan (toki perusasiat pitää olla kunnossa), luottamus luodaan arjen pienillä teoilla ja välittämisellä. Se antaa pohjan puhua asioista suoraan. Lisäksi, kun on tutustunut tunteisiin ja oppinut niitä johtamaan, tietää myös, että kun tunteiden kohtaamisen jälkeen on aika mennä eteenpäin, osaa tehdä sen hellän jämäkästi.

Artikkelin on kirjoittanut Camilla Tuominen (KTM, psykologian perusopinnot), palkittu puhuja työelämän tunteista, tietokirjailija ja kuvittaja.  Hän työskenteli aiemmin liikkeenjohdon konsulttina kunnes vuonna 2012 irtisanoutui ymmärrettyään, että tulevaisuuden kilpailukyky riippuu siitä kuinka hyvät taidot yksilöillä ja yrityksillä on ymmärtää ja johtaa tunteita. Hän perusti tunne startupin (Emotion Tracker), jonka toimitusjohtajana hän toimi kunnes myi sen vuonna 2019. Hän on kirjoittanut ja kuvittanut kolme tunteiden johtamista työelämässä käsittelevää kirjaa ja uusin “Tunteet ei kuulu työpaikalle” ilmestyi syyskuussa 2020.