Hitaus on organisaatiomaailman yksi aliarvioiduimpia ominaisuuksia. Hitaudesta, levosta ja tilasta sulatella syntyy oikea-aikainen ja tarkoituksenmukainen toiminta.

Kulttuurissa jossa olemme oppineet ansaitsemaan arvomme tehokkuudella ja suorituksilla, toiminnan ja levon luonnollinen tasapaino häiriintyy. Levon puute luo energianhukkaa. Syntyy toimintaa, joka ylikuluttaa resursseja. Kun tekeminen irroitetaan sen luontaisesta vastaparistaan eli levosta, organismi tai yhteisö sairastuu. Kadotamme yhteyden ympäristön aistimiseen ja sitä kautta viisaaseen toimintaan.

Aistiminen ja tunnetason kontakti on systeemiälykkään toiminnan edellytys. Kun emme enää aisti itseämme, emme aisti toista, emmekä ympärillä olevaa kontekstia. Kun tunneyhteys on suljettu emme kykene empatiaan, ja väylä rikkovaan toimintaan mahdollistuu. Hyvääkin tarkoittava toiminta muuttuu hajottavaksi, kun siitä katkeaa herkkyys ympäristön tarpeille. Jyräämme kokouksessa oman agendamme läpi ilman, että kykenemme aistimaan tilanteen todellisia tarpeita. Sokeudumme valintojemme kerrannaisvaikutuksille ja teemme epäeettisiä päätöksiä. Levon puute ja sen tuoma turtunut mieli ei siis ole ainoastaan onneton, vaan myös vaarallinen.

Tunteiden viisaus näyttäytyy vain sille, joka malttaa pysähtyä. Kun hidastamme, kohtaamattomat ohitetut tunteet tulevat pintaan. Jos emme ole oppineet kunnioittamaan tunteita, siirrymme epämukavien tunteiden läpielämisen sijaan turruttamisen maailmaan.

Turruttamisen maailmassa mikään ei tunnu enää miltään. Emme tunnista kipua, muttemme liioin iloakaan. Elämästä katoaa juuri se mikä pitää meidät kiinni elämässä ja näyttää meille viisaan toiminnan suunnan.

Ajattelemme lepäävämme kun möllötämme kännykän tai television äärellä. Tosiasiassa kyseessä on turrutettu aktiivisuuden tila. Luulemme lepäävämme mutta mieli ei saa kaipaamaansa taukoa. Vastavuoroisesti toiminnastamme tulee passiivista. Emme ole enää hereillä siinä, mitä teemme. Menemme läpi päivän askareet ja tuskin muistamme mitä päivän aikana on tapahtunut. Tällöin kadotamme tarkoituksenmukaisuuden ja vaikuttavuuden lisäksi toimintaan sisältyvän sisäsyntyisen nautinnon. Levosta käsin nouseva toiminta ei kuihduta vaan elävöittää.

Hitauden taidon oppiminen on ennenkaikkea poisoppimista ja pakottavuuden tunnistamista. Hitauden hyväksyminen itsessä ja sille tilan tekeminen organisaatiossa vaatii arvojen ja identiteetin syvää uudelleenmuotoilua. Millainen maailma on mahdollinen kun kunnioitamme lepoa tekemisen luontaisena vastaparina?